Kirje joulupukille
Rakas
joulupukki. Kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa, tai en minä tiedä. Ei niin
vanhoja asioita voi muistaa. Johan viimekin joulusta on kulunut melkein vuosi.
Mitäs turhia minä nimeäni mainitsen, kun sinua ei kuitenkaan ole olemassa.
Valepukkeja on kyllä sitäkin enemmän. Minä kyllä erottaisin heti oikean
joulupukin, jos sellainen vastaan kävelisi. Oikea joulupukki nimittäin huutaa
heti, kun sitä vetää parrasta. Valepukki kiljaisee vasta sitten, kun parran
laskee irti.
Ai että olenko
minä ollut kiltti? Totta kai. Meidän äiti sanoo aina, että ”meidän pikku Ville
on oikea enkeli”. Niin hän sanoi viime kesänä Helsingin-matkallakin. Siellä
minä vedin yhtä miestä parrasta. Hän näytti ihan lomalla olevalta joulupukilta.
Ei hän tietenkään ollut, mutta hauskaa oli, kun se mies meinasi lyödä meidän
isiltä hampaat kurkkuun. Sekin hauskuus loppui lyhyeen, kun meidän isi aikoi
antaa minulle selkäsaunan.
Meidän äiti
sanoi minua kiltiksi silloinkin, kun Lindströmin täti alkoi kirkua kukkaruukun
pudottua sen eteen. Tietysti minua syytettiin kaikesta. Ruukku nimittäin putosi
meidän parvekkeeltamme. Äiti kysyi minulta, putosiko ruukku vahingossa vai ei.
Ei tietenkään. Minä halusin nähdä, pyörtyykö ihminen samalla tavalla kuin Aku
Ankassa, kun kukkaruukku putoaa päähän.
Selkäsaunan
meinasin saada silloinkin, kun tappelimme naapurin Kallen kanssa. Minä näytin
Kallelle kieltä ja sitten Kalle aloitti tappelun. Hän mottasi ensin minua ja
minä tietysti löin takaisin. Vähän ajan kuluttua tulivat meidän äiti ja Kallen
äiti pihalle. Kalle ja minä lopetimme tappelun ja vähän aikaa meitä
hoivailtuaan äidit alkoivat herjata toisiaan. Kallen äiti syytti minua ja
meidän äiti Kallea tappelun aloittamisesta. Kallehan sen aloitti enkä minä.
Minä näytin vain kieltä. Kallen äiti sanoi meidän äidille, että sen pitäisi
pitää kakaransa vähän paremmin kurissa. Kuvittele joulupukki! Hän sanoi minua
kakaraksi. Kallen äiti ei ainakaan tarvitse joululahjoja, eihän?
Vähän ennen
joulua äiti sanoi, että minun pitää olla nyt kiltisti, muuten joulupukki ei tuo
lahjoja minulle. Tontut muka tarkkailevat ikkunoista olenko minä kunnolla. Ei
siellä ainakaan mitään joulutonttuja ole. Lindströmin setää minä kyllä erehdyin
luulemaan joulutontuksi, vaikka setä olikin vain tulossa firman pikkujouluista
ja oli unohtanut tonttulakin päähänsä. Setä käveli ihan vinoon, ihan kuin joku
merimies. Äiti sanoi, että ”Lindström näyttää tulevan vähän hutikassa kotiin,
kun vaimo ei ole kotona”. Seuraavana päivänä näin Lindströmin tätiä pihalla,
kun täti tuli kotiin. Sivumennen sanoin setä Lindströmin tulleen hiukan horjuen
kotiin edellisiltana. Täti tarkisti tietysti asian ja mekkala kuului pihalle
asti.
”Kieliminen on
rumaa”, sanoi meidän äiti, vaikka sitten hän sanoi, että oli hyvä, kun kerroin
mihin aikaan ja missä kunnossa isi tuli kotiin kokouksesta. Isi ei siitä oikein
pitänyt. Hän ei nimittäin lopettanut perässäjuoksemista, ennen kuin äiti sanoi,
etten se minä sitä kertonut. Säästyinpähän tukkapöllyltä. Seuraavana aamuna
sekin tukkapölly oli edessä, kun olin vaihtanut suolan ja sokerin keskenään.
Isin vatsa ei oikein taida sietää suolaista kahvia.
Eilen minä tein
aika kivan tempun naapurin Lissulle. Pussasin sitä suoraan suulle. Lissu alkoi
huutaa ja sähistä ja niiden isä tuli heti katsomaan, mikä Lissua oikein
vaivasi. Minä sanoin antaneeni Lissulle pikkujoululahjan. Sitten kun Lissun isä
sai tietää mikä se lahja oli, hän alkoi nauraa ihan hillittömästi. Lissu
hurjistui siitä vielä enemmän. On se kumma, kun nykyään ei naiset ymmärrä
miehiä, eikö vain joulupukki?
En minä näköjään
niin kiltti ole ollutkaan. Ajattelin, että jos olet olemassa, niin voisit tuoda
meille videot ja kauhufilmejä. Sitten vielä oikein paljon karkkeja. Niin ja
stereot tietysti.
Nyt kyllä tuntuu siltä, että en tarvitse muuta kuin hyvää
joulumieltä. Voithan sinä silti tulla käymään meillä, vaikket toisikaan lahjoja
minulle. Tuo meidän isille ja äidille jotain. Ei ne kuitenkaan joulupukkiin
usko, mutta ei kai se haittaa.
Hei taas ensi
vuoteen ja hyvää joulua.
